Lännensatulasta uusi kokemus

Tervehdys taas, nyt ei ehtinytkään kulua montaa päivää edellisestä postauksesta. Minkäs minä sille voin, että jo tänään heti eilisen jälkeen tapahtuu jotain jännää ja erilaista. Kerronpa nyt jo tähän alkuun, että minä olen ratsastanut nyt suunnilleen vuoden melkeinpä kokonaan ilman satulaa. Se johtuu siitä, että tällähetkellä Miicon selkään ei vain ole löytynyt sopivaa satulaa. Miicon selkä on aika suora, tosi lyhyt ja muutenkin vähän hankala satulaa ajatellen. Melkein kaikki satulat, joita meillä on ollut kokeilussa valuvat eteen päin, tai hankaavat paikallaan. Eteenpäin valumisen lisäksi ongelmana on se, että jos löytyy satula joka sopisi Miicolle, niin se on usein epäsopiva minulle.

On vaikeaa löytää satulaa, joka olisi rungoltaan lyhyt, mutta ratsastajan istuin olisi kuitenkin tarpeeksi tilava. Näiden kahden "pikku" vaatimuksen lisäksi on tietysti muitakin vaatimuksia, kuten satulan malli ja leveys. Tämä satula ongelma ei ole kuitenkaan onneksi haitannut Miicon liikutusta, koska olemme pärjäilleet kyllä hyvin ilman sitäkin. Kisoissa ja sen sellaisissa kun kuitenkin satulaa tarvitaan voisi se olla ihan hyväkin olla olemassa...

Kuitenkin tänään ratsastin taas pitkästä aikaa satulalla. Tämä ei ollutkaan se ihan tavallinen este- tai koulusatula vaihtoehto, vaan se oli tuttavani Tarjan omistama lännensatula. Itse olin aikas innoissani, kun näin tämän penkin. Tarjalla on toinenkin lännensatula omalle haflinger tammalleen Tincalle ja olin jo sitäkin ihastellut, kun ne vaan on niin hienoja kaikkine koristeisine kiehkuroineen.

 Siinä se nyt on koko komeudessaan, lännensatula.

Siinä se nyt on koko komeudessaan, lännensatula.

 Katsokaa nyt näitä kuviointeja ja yksityiskohtia, waau..

Aluksi en meinannut edes uskoa, että se satula sopisi Miicon selkään mitenkään. Vaikka Tarja vakuutteli, että kyllä se taatusti Miiconkin selkään mahtuu. Minusta lännensatulat vain näyttävät jotenkin niin hirmuisen suurilta, mutta ei se ponini kuitenkaan aivan täysin näkyvistä kadonnut satulan alle joutuessaan.

Seuraava juttu, jota opettelin uutena asiana tämän kyseisen kapistuksen kanssa oli satulavyön kiinni laittaminen. Se ei ollutkaan ihan tavallinen vyön kiinnitys, mutta toimiva silti. Muistaakseni vyötä piti kieputella ylös alas ylös ja ympäri. Ehkä oli ihan hyvä, että "lennensatula-ammattilaisena" Tarja laittoi meille vyön kiinni...olisi muuten voinut käydä hassusti ratsastuksen aikana.

Noniin, no nyt olemme päässeetkin sitten jo siihen vaiheeseen, että ratsulla on suitsia myöten varusteet päällä ja oli aika kiivetä selkään. Selkään kapuaminen sujui ihan yhtä hyvin, kuin tavallisestikin ja sitten sitä oltiinkin jo selässä.

Miico oikein tyylikkäänä satulansa kanssa.

Lähdimme tavanomaisesti maastoon, koska meillä ei täällä mummolassa ole (vielä) ratsastuskenttää (tuskin tulee olemaankaan, ainakaan pitkään aikaan..). Sää oli sateinen, vaikka kuva antaa muuta ymmärtää. Tunnen todella harvan ihmisen, joka tykkäisi ratsastaa kunnon sadevaatteissa, mutta minä olen yksi heistä. Yleensäkkin minä olen tallillamme(tällähetkellä olemme mummolassani, mutta lähinnä talvisin ja syksyisin Kirsin tallilla, Enonkoskella) se joka osaa pukeutua säänmukaisesti, tai ainakin lämpimästi. Jotenka siis tänäänkin pukeuduin säänkestävästi ja en ole kyllä ollenkaan pahoillani tästä puvustuksesta, joka esti minua kastumasta ja vilustumasta.

Humpsuttelimme pitkin ohjin mökkiteitä ja metsäpolkuja seuraten, kunnes huomasin Miicon suupielestä pilkistävän jotain vihreää. Se epeli oli käyttänyt tilaisuuden hyvääkseen ja haukannut välipalaa. Napostelukäytäntöä Miicolla ei normaalisti maastossa kylläkään ole, mutta ovela poni hyödynsi nyt metsän antimia saadessaan tilaisuuden siihen. Noh jaa otimpa kuitenkin nyt sitten ohjia tuntumammalle ja jatkoimme matkaa. Ravailimme yhden tien pätkän ja muistin joskus kuulemani ohjeen "lännensatulassa ei kuulu keventää", joten toimin ohjeen mukaan ja menin harjoitusravia. Laukkaaminenkin sujui aika hyvin ja Miico laski pikkuisen päätään alemmas ja annoin vähän ohjaa lisää. Tässä vaiheessa mietin, että olisiko aiheellista varautua pukkihyppyyn, mutta siitä ei ollut huolehtiminen, koska Miico vain halusi rentoutua ja näin laukka tuntui vielä mukavammalta. Satulassa oli hieman vaikeampaa myödätä laukkaa istunnalla, joten minä vain matkustin tälläkertaa. En tiedä, olisiko tarkoituksena ollut nojata hieman taakse, vai hieman eteen, vai pysyä vain ihan pystysuorassa, mutta sen voisi vaikka joku minulle ystävällisesti kertoa? Yhden laukkasuoran alussa Miico teki jonkun sortin pään heilautus/minipukki liikkeen, mutta se ei jykevässä lännensatulassa istuessa tuntunut oikeastaan miltään.

Tämän päiväinen maastoreissu päättyi siihen, kun ratsastimme käynnissä kotiinpäin menevää "Unelma laukkatietä" metsäkoneen pauhatessa vieressämme. Takanani tuleva Tinca ratsastajansa Jennin kanssa selvisi tästä hienosti, ajatellen sitä, että Tinca inhoaa ja pelkää rämiseviä ja hurjan pelottavia metsäkoneita todella paljon. Tämän jännittävän tilanteen jälkeen palasimme takaisin mummolaan ja purimme hevosilta varusteet pois ja veimme hevoset laitumelle.

Sanoin heipat Tarjalle ja Jennille, kun he lähtivät kotiin ja menin itse sisälle ripustamaan sadevaatteeni kuivumaan kaatosateen jäljiltä. Päivä oli siis mielenkiintoinen ja uusia asioita täynnä. Kiitos Tarjalle satulan lainasta, oli kyllä kiva kokemus ja ei ollut taatusti viimeinen.

Lisäksi positiivista tässä lännensatula asiassa oli se, että satula todella sopi Miicolle. Se ei hangannut, eikä valunut eteen päin ja ratsastajallekin oli tilaa istua :). Kuitenkaan tällä satulalla en ihan ajatellut minnekkään koulu- tai estevalmennuksiin mennä(tuskin olisi edes mahdollista), eli kunnollisen satulan etsintä se vain edelleen jatkuu.

 Oi, eikö tekisikin mieli vain hypätä kyytiin istumaan ja laukata preerialle?